Koska sinä viimeksi kohotit kiittävän sormen?

Photo: Slim Emcee

Hulvattoman hauska häpeätutkija Brené Brown kertoo kirjassaan "Atlas of the Heart" jalkapalloilija Abby Wambachista, jolla aina maalin tehtyään oli tapana osoittaa sormella sitä pelaajaa, joka oli syöttänyt pallon hänelle (tai jos kyseessä oli soolonumero, valmentajaa joka oli suunnitellut pelin). Tämä minua sangen suuresti sykähdytti ja sydäntäni lämmitti - ja kaiken kukkuraksi sai miettimään, miksemme mekin tavalliset jörndonnerit toimisi samoin. Jos nyt ei tohdi ihan sormella osoitella, kun sen äiti on aikoinaan kieltänyt, niin koko käsivarrella sitten, niin kuin tähtisolisti tekee esitellessään bändin:

 "Kiitos kaikille, olitte ihan mahtava ruokaseurue! Oli ilo kokata teille ja illastaa kanssanne! Annetaanpa aplodit myös Isännälle, joka pelasti illan kiirehtimällä sankarillisesti lähikauppaan, kun huomasin unohtaneeni ostaa kermaa." 

tai: 

"Mä oon oikeesti ihan törkeen kiitollinen mun mutsille, että se pesi mun lempifarkut myöhään illalla, kun mä olin unohtanut tuoda ne pyykkikoriin ja tänään mulla on treffit."

Tuntuuko luonnottomalta? Ei pitäisi tuntua! Kenenkään ei kuuluisi joutua myötähäpeän valtaan kuullessaan jonkun kehuvan toista. Mutta usein niin käy, koska olemme tottuneet ajattelemaan, että kehut kuuluvat juhlapuheisiin - eivät missään nimessä arkeen, joka on totista torvensoittoa, eikä spontaani kiitollisuus ikävä kyllä kuulu katu-uskottavauuden hyveisiin. Motkotusten, urputusten, valitusvirsien, paheksunnan, kätinän ynnä muun negatiivissisältöisen vuodatuksen kuunteleminen (kuin myös suoltaminen omasta suusta) sen sijaan sujuu meiltä kuin vanhoilta tekijöiltä - koska me olemme vanhoja tekijöitä siinä lajissa joka iikka (paitsi muutamat harvat meistä eivät onneksi ole). 

Ja nyt kun pääsin vauhtiin tässä hämmästelyssä, niin kummastellaanpa samantien kiitollisuuden epäkiitollista asemaa tässä yhteiskunnassa. Miksi meillä on yleinen syyttäjä, muttei yleistä kiittäjää? Kiitoksen kanssa kitsastellaan, sitä jaetaan vain harvoille valituille, ja heillekin vain kerran vuodessa, kun on palkintogaalojen aika. Kukaan ei kiittele finaalista pudonneita, saati niitä jotka eivät edes kilpaile, hyörivätpähän vain gaalan kulisseissa työtään tekemässä, ja tekevät sen äärettömän hyvin. Syytöksen taas saa takuuvarmasti jokainen, joka ikinä on mokannut, törttöillyt tai erehtynyt elämänsä varrella. 

Miksi näin on? Ei ainakaan siksi, että syyttäminen olisi sen tärkeämpää kuin kiittäminen. Toki sekin on tärkeää, pitäähän konnat pistää kuriin tässä maailmassa ja pahan saada palkkansa (mielellään korkojen kera, moni ajattelee nyt hiljaa mielessään, jos ei rohkene sanoa ääneen) - mutta miksi kiittäminen muka ei olisi? Kuinka moni tekisi työnsä huonommin, jos häntä kiitettäisiin töissä vähemmän? 

Tehdäänpä pikainen galluppi asian tieteelliseksi todentamiseksi: Kuinka moni teistä lukijoista kokee, että ylenpalttinen kiitoksen saaminen on tehnyt teistä surkeamman vanhemman, hankalamman puolison, kökömmän ystävän tai yleisesti ottaen ikävämmän ihmisen? Ilmoittautumiset kommenttikenttään, kiitos. 

Jos serveri kaatuu ruuhkan vuoksi, olin väärässä, ja kiittäminen tulisi lailla kieltää. Jos kommenttikenttä sen sijaan hohtaa puhtauttaan kuin Kilpisjärven jää lumimyrskyn mentyä, ehkä voisimme harkita harrastavamme ihan vähäsen radikaalia kiitollisuutta kanssaihmisiä (ja, herra paratkoon, ehkä jopa itseämme?!) kohtaan? Apus, minä voin aloittaa. KIITOS sinulle, joka kunnioitit tätä blogiani läsnäolollasi tämän artikkelin lukemisen ajan. Jos lisäksi jätät puumerkin, sehän vasta olisikin enemmän kuin sata jänistä.

Photo: Nathan Dumlao