Miten muutosten miinakentästä pääsee helposti ja nopeasti läpi?

Muutos, tuo kaivattu mutta myös kammoksuttu, herättää useimmissa meistä halun saada vastauksen otsikon kysymykseen: miten muutoksen miinakentästä pääsee läpi turvallisesti, ilman että hauras identiteettimme hajoaa tuusan nuuskaksi?

Heti alkuun spoileri: Ei mitenkään. 

Jos nyt petyit ja tunnet tulleesi klikkiotsikon uhriksi, valinta on sinun: voit joko poistua paikalta ja ravita mieltäsi jollain muulla - tai jatkaa lukemista ja ottaa selvää, onko kyseessä sittenkään klikkiotsikko, vai onko minulla jotain järkevääkin sanottavaa aiheesta.

Meihin ihmisiin on jo luolamiesajalla sisäänrakennettu tuntemattoman pelko, ja muutos merkitsee aina ja vääjäämättä astumista kartan valkealle alueelle, josta on mahdoton ennalta tietää, mitä vaaroja siellä piilee ja mihin, jos mihinkään, se johtaa. Juuri siksi me pelkäämme muutosta niin paljon. Jokainen muutos, mieluinenkin, sisältää paljon luopumista, menettämistä ja tuttujen maamerkkien katoamista kartalta. On opeteltava moni asia uudestaan, alettava alusta ja suunnistettava muuttuneessa mielenmaisemassa suuntavaistoonsa luottaen. Ilman muuta se hirvittää. 

Tämä henkinen pimeänpelko on usein niin suuri, että tuntuu helpommalta vältellä muutosta hinnalla melkeinpä millä hyvänsä, kunnes olo tulee niin tukalaksi, että mieluummin astuu muutoksen virtaan kuin sinnittelee sietämättömäksi kasvaneessa sisäisessä paineessa. Vaihtoehdot tässä kohtaa alkavat olla vähissä: joko annat muutoksen räjäyttää (turhankin) tutuksi tulleen elämäntapasi ja identiteettisi tuhannen sirpaleiksi - tai luhistut sisäänpäin kuin neutronitähti, pudoten uupumukseen tai masennukseen tai johonkin muuhun, mikä nyt onkaan juuri sinulle luontaisin tapa romahtaa, kun liika on liikaa.

Nousi lieto Lemminkäinen, kohosi Kalevan poika
haravassa vaskisessa päälle selvien vesien;
vaan oli pikkuista vajalla: yhtä kättä, puolta päätä,
paljo muita muskuloita, siihen henkeä lisäksi.

Jos kaipaa muutosta, on opittava hyväksymään se, että oma identiteetti vähintäänkin lohkeilee, ellei suorastaan räjähdä kappaleiksi. Niksi onkin siinä, että haravoi elämänsä palaset muutoksen virrasta kuin Lemminkäisen äiti konsanaan, ja järjestelee palaset uuteen, entistä ehompaan uskoon. Vaskisena haravana tässä työssä voi käyttää muutosvalmennusta, terapiaa, ystävän olkapäätä, päiväkirjaa -  mikä vain itselle parhaiten toimii. 

Ja onhan minulla hyväkin uutinen tähän loppuun. Kun räjähdyksessä ehjinä säilyneet palaset on saatu haalittua kasaan, on matkan hauskimman osuuden aika.  Kun itseään ja elämäänsä ompelee utuisin neuloin, tinaneuloin tikkaelee, päitä suonten solmielee, silkkinauhoilla sitelee, saa itse päättää, millaisen minuutensa uudesta versiosta tekee. Hidasta työtä se saattaa olla, mutta pikkuhiljaa palaset alkavat loksahdella paikoilleen. Silloin sitä ehkä viimein ymmärtää, että muutoksen virrasta ei voi (eikä tarvitse) nousta kuivin jaloin. Mutaa ja ahvenvitaa hiuksissaan sitä kuitenkin ennemmin tai myöhemmin kömpii vastarannalle - ja huomaa, ettei se ollutkaan Tuonen virta, vaan Elämän. Ehkä jopa entistä tyydyttävämmän, omannäköisemmän ja vapaamman.